keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

but there was this one time when things were alright

Olin onnellinen viikonloppuna.
yllättyin.
Olin helsingissä perjantaina.
Istuin oranssissa metrossa 3 tuntia ja tärisin. Pelotti.
Eksyin liian monta kertaa. Pelotti enemmän kun koskaan ennen.
Pelkäsin kuollakseni tärkeitä pukumiehiä, tärkeistä perheistä, tärkeine ajatuksineen.
En sovi joukkoon. En ole tärkeä ollenkaan eikä ajatuksia ole nimeksikään.

Rankkasade ryöppysi ja ostin taaperoille tarkoitetun sateenvarjon. Se on limenvihreä ja siinä on vaaleanpunaisia ötököitä. Nimesin sen Pertiksi. Suurkaupungin ihmiset ilkkuivat kun kuljin paljain varpain liassa ja sonnassa. Kenkäni viilsivät kantapääni ja vuosin verta.
Tuskissani vaelsin tärkeiden ihmisten majapaikalle. Seisoin oven edessä, valuen kuraa,verta ja kyyneliä.
Siinä seistessäni paniikin lamauttamana Klaus ilmestyi. Luonnollisesti.
Aina kun pelko, hätä, kauhu iskee saapuu Klaus. Niin se vaan menee. Ihan totta.

Menin ylös, esitin ettei pelottanut ollenkaan ja hymyilin. Tervehdin tuntemattomia ja istuin alas. En voinut enää paeta.
Sitten sain kakkua ja tuli parempi mieli.
Ihmiset olivat ihania, eikä kellään ollut pukua.
Kukaan ei tuominnut vaikka otin kaksi karjalanpiirakkaa. 






Rakastan teitä. Enkä minä rakasta ketään.
kiitos siitä.

6 kommenttia: